Tänään torstai-iltana olisi taas jumpan vetoa tiedossa. Päädyin jumpan vetäjäksi ihan vaan sattumalta kun piti ensin mennä muiden mukana vaan minuapa pyydettiinkin sitten ohjaajaksi. Se on ihan kivaa hommaa, liikkeet alkaa vaan loppua  kesken kun kuitenkin 1 tunti kyseessä. Ehkäpä sitä jotakin kehittelee.

Isäntä lähti risteilylle duuniporukoidensa kanssa ja jäin tänne muksujen kanssa. Muuten ollut sellainen mukava päivä, aurinko paistanut ja kevättä ilmassa. Ostin isälle match.comista kuukaudeksi seuranhakuaikaa kun vaikuttaa niin yksinäiseltä. Pitäähän sitä vähän auttaa kun selkeästi kaipaa seuraa ja kumppania itselleen. Sanoi tulevansa viikonlopun jälkeen käymään ja katselemaan itse millaista naisseuraa olis tarjolla.

Aamutoimet on hoidettu, vauva laitettu nukkumaan, tytär lähti kouluun ja keskimmäinen tarhaan. Uusi päivä alkaa, aurinko paistaa, lumet sulamassa, lämmintä jo nyt klo 8.18 sellainen vajaat +5 astetta. Sellainen mukava kevätpäivä alkamassa.

Jatkan tässä eilistä kertomustani. Kaksospoikien syntymän jälkeen ja huolimatta Ernon kuolemasta elämä vaikutti asettuvan Varkaudessa mukavasti uomiinsa. Olin ala-asteella koulussa ja sain hyviä arvosanoja ja joka vuosi stipendin luokan parhaana oppilaana. Yritin kai varmaan silloinkin jo hukuttaa epätoivoani koulukirjoihin ja hakea sieltä maailmasta jotakin kiinnostavaa elämääni, tiedä häntä, ehkä vain spekuloin.

Äiti alkoi odottaa isäpuolelleni uudelleen vauvaa ja rippivuotenani syntyi siskopuoleni, tarkkaanottaen heinäkuussa 1986. Sen jälkeen asiat saivat täysin uuden käänteen. Äitini mielenterveys alkoi todella horjua. Eräänä päivänä kotiin koulusta tullessani sain hänet kiinni partakoneenterä toisen käden valtimon kohdalla, aikeenaan viiltää ranteensa auki. Isäpuoleni kertoi hänen ottaneen ylimääräisen annoksen mielenterveyslääkkeitään ja ei muuta kuin soitto hälytyskeskukseen ja ambulanssia tilaamaan ja vatsahuuhteluun sairaalaan. Lääkärit eivät äidin tilaan vielä silloin puuttuneet juurikaan vaikka selkeästi varmasti huomasivat, että ei kaikki ole ihan kunnossa.

Äitini tila on muutenkin lapsuusvuosinani hämmentänyt minua. Muistan kuinka pienenä hän kertoi meille tytöille juttuja venäläisistä ja miten venäläiset olivat joitakin suomalaisia tappaneet metsiin ja seuraavana syksynä marjat olivat olleet veren värisiä. Kertoi myös jostakin miehestä joka oli johonkin talliin suljettu ja laitettu roikkumaan katosta ja kun oli ympärilleen katsonut oli nähnyt verisiä raajoja ympärillään, kuulemma nekin venäläisten tekosia. Kun asuimme Järvelässä ja kun vielä vanhempani olivat naimisissa niin silloinkin äidillä oli joitakin harhoja. Hän väitti työnantajansa myrkyttäneen häntä ja että hänen hampaitaan oli tarkoituksella hoidettu huonosti, jotta hän saisi oireita ja kuolisi pois. Olin niin huolissani äitini tilasta ja uskoin todellakin äitini juttuja siitä, että häntä yritettiin paikallisessa hammaslääkärissä myrkyttää että kirjoitin tasavallan presidentille, jotta tekisi asialle jotakin. Mitäpä tuollainen 8 vuotias silloin tiesi, keneltä pyytää apua, niinpä turvauduin presidenttiin. Sieltä tulikin vastaus, mutta vastaus ei ollut presidentiltä vaan presidentin kansiasta. Pyydettiin turvautumaan paikallisen terveydenhuoltoyksikön apuun.

No joka tapauksessa edellä oli katsaus mieltäni hämmentäneistä asioista jo silloin nuorena. Ja kuten jo kerroin, äitini tila alkoi huonontua siskopuoleni syntymän jälkeen. Eräänä aamuna äitini herätti minut kuuntelemaan miten venäläiset yrittivät ottaa yhteyttä hänen hampaansa mikrosirun kautta. Suuttui kun en kuullut mitään ja oli aivan varma, että minä olen se jolla on jotakin häikkää korvien välissä. Eräänä toisena päivänä äitini kertoi minulle venäläisten sulloneen siskoni (joka tuohon aikaan jo asui isän luona Helsingissä) uuniin ja että sisko on otettava sieltä pois kun kärsii ja vaikeroi uunin perällä. Olin tuolloin 13-14 vuotias ja ymmärsin tietenkin, että eihän se näin ollut vaan että äiti kärsii harhoista. Tilanne kärjistyi niin pahaksi, etenkin kun isäpuoleni pahensi tilannetta juomalla jatkuvasti, että otin yhteyttä sosiaaliviranomaisiin ja kerroin heille mikä perheemme tila oli. Sain ohjeet ottaa yhteyttä lähimpään lastenkotiin, jotta minä ja pienet sisarukseni päästäisiin turvaan. Pian soittoni jälkeen kaarsi pihaamme ambulanssi joka vei äidin hoitoon ja samalla kaarsi myös taksi pihaan, josta nousi sosiaaliviranomainen ja pyysi meitä lapsia mukaansa. Niinpä lähimme lähimpään lastenkotiin ja siellä sitä sitten aika ajoin vietimme aikaamme, riippuen äidin toipumis- ja kuntoutumisjaksoista.

Se hyvä puoli tietenkin tässä jaksossa elämääni on, että koskaan en ole niin hyvin pärjännyt koulussa kuin silloin. Sain kiitettäviä numeroita koulusta ja olin todella pidetty oppilas etenkin opettajien keskuudessa. Kukaan ei varmaankaan olisi ikipäivinä uskonut missä tilassa olin, sisäisesti ja henkisesti todella herkässä tilassa ja valmiina itse katkeamaan hetkenä minä hyvänsä. Niin ei kuitenkaan käynyt, vaan vastuu pikkusisaruksistani painoi ja minun oli huolehdittava heistä ja heidän hyvinvoinnistaan.

Parina kesänä kävin isän luona Helsingissä ja vuonna 1988 sitten päätin lopullisesti muuttaa Varkaudesta Helsinkiin. Jotenkin tuntui, että oli aika ottaa omasta elämästäni vastuu, äitinikin oli sen verran saanut lääkitystään kuntoon, että pärjäsi kotona pienempien sisarusteni kanssa.

Hei vaan,

Kauan sitten, noin 35 vuotta tarkalleen laskettuna syntyi keskosena pienen pieni tyttövauva Kuopion yliopistollisessa keskussairaalassa. Ensimmäiset elinkuukautensa hän eli keskoskaapissa saaden lisää voimaa hentoihin keuhkoihin, voimaa pieniin jäseniinsä joilla voisi taivaltaa näitä elämän valtateitä ja polkuja. Ei ollut kummoinen pienen ihmisen alku, mutta sinnikkäästi sitä vaan on alkuvuodet kahlattu.

Siskoni syntyi ollessani 3 vuotias, hän oli oikea 10 pisteen vauva, nätti kuin mikä ruskeine mantelisilmineen ja tummine tukkineen. Minä kaljupäinen 5 ikävuoteen saakka sain osakseni enemmänkin paheksuvia kuin ihailevia katseita sisareni rinnalla mutta niinkai se on että mikä ei lannista se kasvattaa. Päätin muilla avuillani näyttää mikä minä olen tyttöjäni ja siitä sitten lähtien olenkin taistellut aina vanhempieni huomiosta lähinnä koulumenestykselläni.

Vanhempani erosivat kun olin 10 vuotias, olimme juuri muuttaneet Järvelään ja mielestäni kaikki oli päällisin puolin ihan kunnossa huolimatta isäni alkoholin käytöstä tai äidin enenevästä mielenterveysongelmasta. Joka tapauksessa äiti eräänä päivänä yksikantaan ilmoitti että nyt sitten tytöt muutetaan äitin siskon luokse Itä-Savoon ja niin sitä sitten mentiin. Paljon ei asiasta meiltä tytöiltä kysytty, ei varmaan oltais edes osattu vastatakaan.  

Äidin siskon luona asuttiin parin kuukauden ajan ja muistan vaan, että kurjaa oli. Äiti joutui siskolleen antamaan oman neulomakoneen palkaksi siitä, että saatiin asua heidän luonaan. Saatiin kuulla jatkuvasti olevamme hieman heidän tiellään ja onneksi nopeasti äiti oli löytänytkin meille parin kuukauden asumisen jälkeen oman vuokra-asunnon. Muutettiin todella syrjäiselle seudulle, jossa linja-auto kävi kerran viikossa, torstaisin. Muutettiin koulun yläkertaan joten kouluun ei ainakaan ollut pitkä matka. Ensimmäisenä päivänä uudessa kodissa muistan että ei meillä ollut edes lusikoita syödä hernekeittoa vaan ryystettiin suoraan lautaselta. Sänky sentään oli jolla nukkua ettei ihan kovalla lattialla.

Pian äiti kuitenkin löysi uuden miehen elämäänsä, tuli ihan ikkunan kautta niinkuin oikeaoppinen kosija. Siinä sitten kimpsut ja kampsut kasaan ja muutto Varkauteen pieneen yksiöön jossa oli hetekka äitin ja uuden "tulevan" isäpuolen nukkua, äiti kun oli jo siinä vaiheessa pieniin päin. Me tytöt nukuttiin lattialla, patjalla. Isäpuoli osoittautuikin kaikkea muuta kuin mukavaksi isäpuoleksi. Jatkuva nurina siitä että oltiin tiellä että hän meitä elättää ja muutenkin tunsin ainakin minä olevani toisen asteen kansalainen. Siskoni kanssa isäpuoleni ei tullut yhtään toimeen joten aika nopeasti sisko nosti kytkintä ja muutti isän luokse Helsinkiin. Minä en taas uskaltanut jättää äitiä yksin tämän uuden miehen kanssa ja jäin Varkauteen.

Äitini odotti kaksospoikia ja vauvat näkivät päivänvalon 18.2.1983. Toinen vauvoista oli potra ja vanttera, toinen hento ja heiveröinen. Itse en muista kyseistä päivää ollenkaan, muistan vaan sen, että minulle ilmoitettiin toisen vauvan jääneen sairaalaan kun oli sairas. Tämä vantterampi vauvoista tuotiin kotiin jo samalla viikolla. Voi että se oli pieni, aivan ihana pikkuinen, rakastuin siltä istumalta velipuoleeni, hän on edelleenkin siskon kulta, vaikka ei varmaan siitä lempinimestä tykkääkään.

Kuukausi ja 1 päivä vauvojen syntymän jälkeen meille ilmoitettiin, että toinen vauva ei selvinnyt. Ernolla (joka vauvalle hätäkasteessa nimeksi annettiin) oli todettu sydämessä reikä eikä hän jaksanut elää, oli liian heikko jotta hänet olisi voinut siirtää Helsinkiin Kuopiosta leikattavaksi. Muistan aina sen ilmeen äitin kasvoilla, hän ei vaan itkenyt, ei kertaakaan, piti kaiken sisällään. Lieko jo silloin sairaus saanut yliotteen hänestä kun ei pystynyt näyttämään tunteitaan. Ernon hautajaiset olivat karut, vain minä, äiti ja isäpuoleni oltiin hautajaisissa. Isäpuoleni kantoi pientä arkkua sylissään ja kuljettiin maaliskuun kylmyydessä kohti pientä aukkoa maassa. Sinne pieni velipuoleni laskettiin, kylmään maahan. Siinä karuudessaan ja surullisuudessaan hautajaiset olivat varmasti mieleenpainuvin tapahtuma siihenastisessa elämässäni.

Huomenna lisää kun nukun yön yli.